Kaksi viikkoa tunturissa: kymmenkunta paleltua telttayötä, pari päivää vaarallisen voimakasta tuulta, muutama kipeä raekuuro, lukemattomia poroja, kaksi auringon lämmittämää päivää, monta hienon valon hetkeä, reilu 200 kuvaa.
Ja kaikesta siitä kehtaa näyttää tasan yhden kuvan. Joskus toivoisin pystyväni pistämään vähän paremmaksi ;).
Hyvin monesta hyvästä reissusta on muistona vain muistikuvat. Yksi hyvä kuva riittää mielestäni mainiosti kuten tässä, hyvin Hannamainen kuva. Henkii sellaista zeniläisyyttä, olennaisen näkemistä. Eikös zen-mestareiden pyrkimys ollut pitäytyä olennaiseen. Todellinen mestariampuja ei tarvitse edes jousta ja nuolta, vuosikausien harjoittelun tuloksena tietoisuus osaamisesta riittää. …no, nyt taas syrjähdin…koskahan voisi luopua kamerasta ja tyytyä siihen että muistikuvat riittävät, että tietää näkevänsä kauniisti…
Kamerasta voi luopua heti, kun zenittää itselleen ikuisen muistin ilman dementian vaaraa. Itsellä kyllä ei tunnu kehitys menevän tähän suuntaan, joten tukeutunen jatkossakin kameran apuun.
Tuo Hannan tunturikuva kyllä henkii, totta on! Pienenä kun sitä katsoo, niin kuvan kokosuhteet eivät minun silmääni oikein miellytä, mutta kun kuvan isoksi avaa, niin tilanne paranee ja haitta häipyy. Hyvä on kuva!
Kyky unohtaa on aivojemme ominaisuuksista parhain ja armeliain – liekö eläminen mahdollistakaan ilman unohtamisen taitoa? Itse dementia on sitten asia erikseen….näin siis Tapsan aloittamaa syrjähtelyä jatkaen…:)
Ja jos nyt valokuvaukseen liittäisin jotenkin tämän jutun, niin reissun päällä pohdittiin, että tällä digikuvien aikakaudella on helppo hukkua runsauteen. Kamerakaupassa kaverilleni oli myyty muistia sellaisella laskuopilla, että kun varaa viikon reissuun muistikorttia tuhannen kuvan verran, niin sillä pärjää. Tuhat kuvaa?? Kaksi viikkoa siis kaksi tuhatta kuvaa?? Minä en ainakaan halua ”muistaa” niin paljoa…Ja toiseksi ”aika kultaa” paljon helpommini muistikuvat kuin kuvat.
Hei Hanna.
Upea kuva. Kuva ei ole varmaankaan Pöyrisjärven erämaasta, mutta mistä se sitten on. Siihen ”kurjuuteen” voi varautua, mutta tuuli tulee silloin kun se haluaa. Hyvä teltta pitää olla ja tuuleen haluamaan suuntaan viritettynä huolella. Palalle ei tarvitse eikä kannata. Makuupussia voisin sinulle lainata, sisäpussina on silkkinen ohut pussilakana, jonka voi helposti pestä. Ja telttaakin, jos on jatkossa tarvis.
Ole ylpeä myös niistä kuvista, joita et julkaise. Niitä ei molella ole!!Tienvarsikuvaajia riittää. Ja vaikka itse olenkin kolunnut monet erämaat, kunnon kameraa ja kunnon kuvia ei ole …
Hyvä Hanna taas!
Mervi
Kiitos Mervi!
Tämä kuva on Kevon kanjonista. Siellä ja Paistunturin erämaan puolella liikuimme, kävimmepä Lemmenjoellakin muutaman päivän mutkan palatessa. Niin totta on tuo, että kylmyys on varustekysymys. Toisaalta se on myös tottumuskysymys. Kun lähtee liikkeelle koko kesän helteistä niin +2-+6 asteen päivälämpötilat tuntuu kylmältä ja varusteet sais olla lämpöön tottuneella kuin kovimmilla talvipakkasilla. Mutta kaikki epämukavuus on oikeasti sitten kuitenkin sivuseikka – tässä kuvassa on mulle se, mikä siinä on tärkeää. 🙂
On meillä on kovia mimmejä seurassa! Tuonne kun äijät lähdettäisiin mukaan rimpuilemaan, niin saattaisi tulla monelle äitiä ikävä. Mutta kun nämä supernaaraat tuollaisiin olosuhteisiin painuvat, niin kyllä saisi kernaasti tulla enemmän jänkhältä kuvia kuvittelumme tueksi. Matkakertomukset tuollaisista olosuhteista kuvien kera Ahmon tapaamisissamme olisivat kovaa valuuttaa, samoin kuin tarjoaisivat kilpailuihin tusinajoukosta hyvin erottuvaa matskua!
No, niinpä tietenkin Kevolta. Katselin niin noita etualan mättäitä, että Kevo jäi tunnistamatta. Olen ollut siellä myös sulanmaan aikaan, kuten myös Paistuntureilla talvella ja syksyllä. Hieno kuva Kevosta, vähän erilainen kuin perinteiset kuvat kartan kannessa. Kuvasta tuli mieleen Pöyrisjärven hiekkadyynit. Ja ensi viikolla sitten Käsivarteen? eikun en ole menossa :>), jos ei satu tulemaan hyviä kuvia. Harmi, en pääse Tiilikkaan, kivoja muistoja viime toukokuun kuvausreissulta.
Täytyisi matkakertomusta varten mun parantaa tuota hyötysuhdetta jonkin verran :). Mutta Mervi ottakoon asiakseen? Tuolla tiettömien taipalden päässä on kyllä sellaisia maisemia ja tunnelmia, joihin ei missään muualla pääse. Harmi vaan että ne koetut tunnelmat on niin vaikea vangita!
Siellä tundralla jos sitte rupee säätää vimosen päälle kuvia, niin siitä tulee työreissu. Ja unohtuu se pysähtyminen. Tuohon kuvaasi en osaa muuta sanoa. kuin että se näyttää käsittelemättömälle ja hieman huonosti valotetulle, mutta siinä on se pysähtyminen NIIN kovasti läsnä että se aiheuttaa kaipuuta jonnekin tuollaiseen paikkaan missä täydellisen pysähtymisen voi kokea.
Mutta entä miten on omien valotustesi laita, Mika? Olisi mukava nähdä sellaisia piiiiiitkästä, piiiiiitkästä aikaa!
Voisitko muuten laittaa minulle (ilkka.olavi.kokkonen.@kuopio.fi) sähköpostiosoitteesi, niin kulkisi info tarvittaessa sitäkin kautta.
Mulla on olemassa tästä kuvasta myös ”oikein” valotettu versio. Kuitenkin koin, että ylivalottamalla sain tähän sen olotilan minkä paikanpäällä tunsin ja minkä kuvaan halusin. Oikein valotettu oli mun silmissä lattea. Ehkä haluan myös tarkoituksella kapioida ja etsiä omia tapoja käyttää kameraa ja valotusta. Kaikki mahdollisuuksia, myös ns. ”vääriä”.
Minä halusin vaan hieman kompata tuota Tapsan kommentointia kuvasta. Se että olet läsnä tuossa kuvassa pysähtyneenä aikaan vierivään ja mitä silmät ei nää niin sen sydän ymmärtää lainatakseni vielä toista Tapiota. Hyvä kuva.