Olen miettinyt kameran kanssa tänä keväänä miten erilaiset todellisuudet kohtaavat toisensa kaupunkikuvassa. Joskus riidellen, toisinaan sopuisasti toisilleen tilaa antaen. Tässä hetki linja-autopysäkiltä – paljon puhutut (=parjatut) paljasta pintaa näyttävät mainokset kohtaavat palan työstä palaavien ihmisten tavallista arkea.
Hieno kuva, Hanna!
Kohti ja poispäin kulkevat ihmiset ottavat kantaa,siis sinä otat kantaa, mutta mikä, mikä onkaan tuo ankkaa kantava tyyppi vasemmalla! Vai näenkö oikein? Ankanlihalla, kananlihalla, missä sitä tässä kuvassa ollaankaan. Ihan iholla! Maksimaalisesti vielä jopa, jee, tästä kuvasta löytää mitä vaan. Mielleyhtymiä piisaa!
Kiitos, Ulla.
Se ankkaa kantava tyyppi… Se on mulle täys ylläri, jonka huomasin vasta kotona kuvaa katsellessa. Ei mitään hajua, mistä se siihen tuli ja minne meni. Mutta ankka se on ihan selvästi, sitähän minäkin!
Joskus kuvittelen, etten ota kantaa, kunhan tuon esille sen mitä näen. Mutta totuus taitaa olla, että jokainen kuva on enemmän tai vähemmän kannanotto. Se, millä tavalla kohteen näyttää, mitä ottaa mukaan kuvaan ja ennenkaikkea: mitä rajaa pois. Ja joskus pelkkä kuvakohteen valinta julistaa, tahtoo sitä sitten tai ei. Eläköön siis kantaaottavuus ja suotakoon julistamiselle pitkä ja kuvauksellinen elämä! 😉
Kontrasti kuvassa, vaikeinmpia asioita hallita:) Niin teknisesti kuin sisällöllisestikin, keskiharmaa kuva ei herätä intohimoja. Tykkään siitä kuinka monin eri tavoin hahmotat vallitsevaa ”todellisuutta”.
Virkistävän erilainen näkökulma. Kuvasta löytää paljon ulottuvuuksia ja tasoja. Tuo ankkaa roikottava täti on taitanut olla Kansalaisopiston askartelukurssilla, heh. Toivottavasti en rikkonut illuusiota.
Nii…in, tämä heijastuskuvaus on todellakin mielenkiintoinen laji, ja tässä on todellakin mielenkiintoinen esimerkki siitä! Hyvä, Hanna!
Kantaaottavuuteen ja sanomaan kantaa ottamatta täytyy todeta, että kuvassa olevat elementit on sommiteltu hyvin ja hetki on osunut kuin Henri Cartier-Bressonilla ikään(käykäähän katsomassa VB:n kesän klassikkonäyttely).
Kadulla kulkijoita on sopivasti ja heidän asemointinsa on kohdallaan. Ainut tietysti, että jos tuo riemastuttava ankankantaja olisi vielä päässyt ihan pääosaan kulkijoiden joukossa. Mutta silloin ei todennäköisesti muu ”ryhmä” olisi noin hyvin esillä. Ja tuossa tulee vielä hauska korostus omituisuudelle, kun viereinen nainen kantaa arkisesti käsilaukkuaan ja vieressä tosiaankin toisella on ankka kannossa. Riemastuttava hetki tosiaankin! Minä luulen, että tässä on ainesta piirikisaosanottoon. Laitahan tämä visusti talteen!
Kiitos kommenteista!
Tapsan kanssa samaa mieltä kontrastin merkityksestä. Niin kuvassa kuin yleens elämässä samanaikaisesti olemassaolevat vastakohtaisuudet ovat kiinnostavia: herkkyys ja lujuus, rumuus ja kauneus, pieni suuressa, suuri pienessä jne. Minussa olevaa ”korpifilosofia” jaksaa loputtomasti kiehtoa elämän ja elämisen monimuotoisuus. Juuri se, miten monella tavalla elämää ja todellisuutta voi hahmottaa.
Kansalaisopiston askartelukurssi, haha. Ei, Tero, et rikkonut illuusiota.
Niin kuin Ilkka toteat: hetki on tosiaan osui – sattumaa osittain. Mutta kukaan ja mikään ei onneksi vaadi pulauttamaan sattumaa kuvan ”tekemisen” ulkopuolelle. Sattumahetket ovat ainutlaatuisia siinä, että kun hetki on mennyt, sitä ei saa enää takaisin.
Onneksi on sattumia, tuovat vaihtelua elämään. Valokuvauksessa sattumat ovat yleensä enemmän negatiivissävytteisiä lopputuloksen kannalta, joten kannattaa ottaa kiitollisuudella vastaan jokainen positiivinen sattuma.