No niin, laitanpa nyt omia karhukuviani näkyviin. Kuten Pasin postitukseen kommentoin, reissu oli mahtava kokemus ja täysin hintansa arvoinen. Noin viisitoista eri karhua nähtiin, parhaimmillaan kuusi yhdellä kertaa. Ja paikalla vierailivat kulmakunnan komeimmat karhut, isoimpien syksypaino nousee yli 300 kilon. Tällaista kun pääsee katselemaan kahdeksan metrin päästä, niin kyllä siinä sormea kameran laukaisimella syyhyttää!
Oli lisäksi kylmä yö, ja pienestä suolammesta nousi usvaakin kuvaustilanteita monipuolistaen. Suurin ongelma oli, ettei karhuja ole opetettu poseeraamaan. Ne tulevat paikalle täysin omin ehdoin, vain ruokailu mielessään, mikä rajoittaa suuresti mielenkiintoisten asentojen kuviin saamista. Kuono kiinni turpeessa-kuvia olisi voinut tulittaa vaikka kymmeniä tuhansia, muunlaisia sitten pitikin kytätä tarkasti. Monenmonta kertaa kameramme laukesivatkin aivan samanaikaisesti, kun parempi asento syystä tai toisesta karhulle ilmaantui. Arvojärjestyksetkin olivat hyvin selvillä, ainoastaan yksi murahdustilanne tapahtui, minkä jälkeen toinen väisti(aamuyöllä tosin kauempaa kuului pari sellaista karjahdusta, että siellä olisi pitänyt kameran kanssa olla).
No, joka tapauksessa tämän jälkeen suosittelen kokemusta lämpimästi kaikille!
ei voi ku ihastella ..
Ihan mahtavia kuvia toinen toisensa perään. Älä vaan hukuta näitä muiden kuvien joukkoon! Juuri tämän aamun lehdestä lueskelin siitä, miten perinteinen valokuva-albumi on yhä se varmin keino jättää kuva-arkistoa myös jälkipolville. Jutun kirjoittaja taisi olla vähän huolissaan siitä, että harvoilla on enää kuvia paperilla. Herätti pohtimaan, että mitähän tämän päivän digikuvista on jäljellä vaikkapa parinsadan vuoden päästä….? Millä tavalla korvataan ne kellastuneet historiaa henkivät paperialbumit, jotka nykyään tuovat tunnelmia kaukaa menneestä…? Harhauduin…mutta pointtini oli se, että älä vaan hukuta näitä digiviidakkoon.
Ja vielä pakko jatkaa harharetkeä…:) Kuinka paljon te muut ajattelette nykyään digiaikana, kun kuvan ottaminen ei maksa samalla tavalla kuin filmiaikana, että kannattaako tätä kuvaa ylipäänsä nyt ottaa? Mikä on yksittäisen kuvan merkitys? Mikä arvo on sillä, että levyillä on tuhansia taas tuhansia kuvia, joita kukaan ei koskaan jaksa selata läpi? En nyt, llkka, puhu enää sinun kuvistasi, vaikka ne herättivätkin ajatukseni ja tämä asia nyt sattui tähän ketjuun tulemaan. Antaisiko se kuville enemmän arvoa, jos niistä tekisi paperiversiot ja laittaisi albumiin? Ehkä kirjoittaisi perinteiseen tapaan jonkun selittävän sanan alle? Minusta on alkanut itsestäni tuntua, että hukun roskaan. Että kannattaisi panostaa laatuun ja merkityksellisyyteen. Ja ottaa kamera esille vasta kun tuntuu, että on oikeasti jotain sanottavaa. Tai jotain sellaista, johon haluan yhä uudelleen katsomisen muodossa palata.
Kiitos palautteesta, Antti ja Hanna!
Jeps, olen Hannan lailla tuon tapaisia pohdiskellut, en tosin niinkään kuvien jälkipolville säilymistä, vaan enemmänkin kuvaestetiikan nauttimisen kannalta. Kun yksinään kuvia katselee, niin koneelta selailu ja isolta näytöltä katselu on ihan nautinnollista ja kätevää hommaa, monelta osin voittaakin paperikuvien katselun. Entiseen verraten tässä säästyy monen kenkälaatikon esille kantamisen ja lukemattomien kuvakuorien plarailun vaivalta.
Toki taiten ja vaivalla laaditun albumin selailua perheen tai ystävien kanssa ei voita näytön ympärillä joukolla pyöriminen, se on selvää! Mutta nykyajan mahdollisuuksissa löytyy myöskin albumin hyvä vastine, nimittäin nuo valokuvakirjat. Itse en ainakaan vielä ole moista saanut aikaan, lieneekö sitten helpompaa vai vaikeampaa, kuin se perinteisen albumin rakentaminen. Mutta on kyllä hieno systeemi, kuten Antti kerran näytti aikaansaannostaan Italian matkaltaan. Lieneekö muuten vastaavaa suunnitteilla sen viimeisen reissun kuvista?
Kyllähän varmasti monen kuvaajan kovalevyillä on moninkertainen määrä materiaalia verraten entisaikuisiin kenkälaatikoihin. Ja jonkin verran kai nykyinen kuvatulva aiheuttaa myös inflaatiota niiden ”arvolle”. Mutta lienee myös oma arvonsa sillä, että hyviä kuvia nykyään on paljon helpompi saada entiseen verraten enemmän, kun jokaisella digikuvaajalla on varaa harjoitella, yrittää ja erehtyä yhä uudelleen ja uudelleen. Nykysysteemissä sen turhan ”roskan” karsiminen on teknisesti ainakin huomattavasti helpompaa kuin ennen, pitäisi vaan pystyä olemaan ankarana, ja klikkailla raaasti punaista raksia.
Palatakseni noihin karhukuviini, niin kyllä aikomukseni niistä on paperiversioita teettääkin, joistakin varmaan isommankin sellaisen. Ja Pasilla taitaa olla samanlaiset suunnitelmat.
Niin, ehkäpä tuo ongelmani on juuri tuo punaisen rastin kirous. Kun ei sitä vaan pysty riittävän usein painamaan. Täytyy ottaa projetiksi…:)